TAMMIKUUN 2010 NETTIKOLUMNI

Tämä kolumni sisältää kirja-arvostelun. Moiseen on dartsin osalta niin harvoin mahdollisuus, että tokihan tilaisuus on käytettävä hyväksi. Lisäksi muistelen lämmöllä vanhaa dartsystävää.

Upeaa Mikko!

Olisiko ollut Katajanokka ja 90-luvun alkupuoli. Kerhoaktiivi ja silloin tällöin finaaleita kirjannut Heikkilä näkee normaalin tikkamyyntitiskin vieressä ”sen suulaan silmälasipäisen kaverin, joka osaa pelatakin”. No kirjahan siellä on myynnissä ja hetihän se on ostettava. Kyseinen kirja löytyy edelleen muiden tärkeiden lähdeteosten yhteydestä kunniapaikalta. Aikaa kuluu vuosia. Allekirjoittanutkin suunnittelee joskus kirjoittavansa – ainakin muistelmamielessä – jotain, mutta kirjojen kirjoitusrintamalla on hiljaista. Tulee vuosi 2009 ja Mikko on taas parin hiljaisemman vuoden jälkeen esillä. Uusi kirja ilmestyy.

On hienoa, että edes joku yrittää. Käsittääkseni Mikon tavoitteena on auttaa pelaajia nostamaan omaa tasoansa. Aivan samoin kuin allekirjoittanut välillä ”painostaa” pelaajia lisäharjoitteluun, lainaa kolumneissaan Taylorin haastatteluja ym ym. Eli, jos yksikin pelaaja saa kirjan avulla nostettua omaa tasoaan, kannatti kirja kirjoittaa. Ja toisaalta: Tärkeintä on, että jotain tehdään. Aktiviteetti pitää mielen raikkaana!

Ulkoasu

Tämä ei kuulu omaan ydinosaamisalueeseen, mutta jos vertaan Mikon edelliseen teokseen, on uusi kirja kenties vähän sekavammin tehty. Siis värimaailma on toki monipuolinen, mutta tällaiselle harmaalle insinöörille tulee liiasta värimaailmasta herkästi pää pipiksi.

Toinen seikka, mikä kiinnittää varmasti useammankin henkilön huomion on kuvamaailma. Lieneekö jonkinlainen steitmentti vai mikä, että kirjasta löytyy vain ja ainoastaan PDC:n kuvia? Itse olisin kernaasti nähnyt joukon kotimaisia kuvia hallitsevan teosta ja kansainvälisten kuvien täydentävän valikoimaa. No, hyviä kuvia toki kaikki tyynni ja kuten sanottu en itse arvota dartskirjaa niinkään ulkoasun vaan ennen kaikkea sisällön pohjalta. Eli siirtykäämme sisältöön.

Oikeita kysymyksiä

Katsottaessa kirjan sisällysluetteloa löydämme seitsemän aihetta. Näistä varsinkin alkupään otsikot ovat kysymyksiä, joista kellään ei ole yksiselitteisiä vastauksia, mutta mitkä ovat äärimmäisen tärkeitä hyvän osumisen kannalta. Otsikot nähdessäni lähdinkin suurella innolla tutustumaan Mikon tekstiin. Nämä ovat niitä seikkoja, joista se parempi huomen voi löytyä!

Ensimmäinen kappale eli psykologinen puoli on a) sikavaikeaa ja b) sikavaikeaa. Heti ensimmäisillä riveillä Mikko mainostaa, että tasavertaisista kavereista voittaa se, joka voittoa enemmän halajaa. Asiaa ei ole kuitenkaan sen enempää määritelty eli onkohan se oikeasti noin vai voisiko se voittaa, joka osaa voittaa? Haluja löytyy varmaan monelta…

Tämä voittamisen problematiikka on tietysti yksi oleellisimpia kysymyksiä ja miettimisen arvoinen paikka. Eli onko paras voittaja se, joka pää punaisena sitä voittoa janoaa vai se, joka juuri oikealla hetkellä osaa ottaa rennosti? Yksilökysymys, mihin ei pelaaja missään nimessä löydä yksin vastausta ja siksi onkin hienoa, että Mikko on kirjassaan ottanut kantaa taustahenkilöihin. ”Get a Coach!”

Mikko raapii pintaa asiasta, mikä itseänikin on ihmetyttänyt: Miksi ammunnassa, jousiammunnassa ja mäkihypyssä on henkilökohtaiset valmentajat, mutta dartsissa ei? Käsittääkseni kellään, edes maailmalla ei ole henkilökohtaista valmentajaa. Mentoreita, jotka auttavat yleisissä tilanteissa toki löytyy, mutta varsinaisia trainereita ei. On hienoa, että Mikko ottaa kantaa tähän, mutta ehkä karvan verran syvällisemmin hän olisi voinut kyseistä asiaa riipaista.

Ylitila on Mikolta hyvä pointti. Tiedän joidenkin harjoittelevan silkkaa keskittymistä ja sitä kautta sen ehkä voisi saavuttaa. Henkisistä harjoitteista Mikko kirjoittanut kohtuullisen laajasti. Olisiko ollut syytä keskittyä pelkästään niihin? Ei se Taylorinkaan ylivoima johdu pelkästä heittoharjoittelusta eikä lahjakkuudesta vaan nimenomaan siitä henkisestä puolesta.

Tavoitteista olisin odottanut ehkä vielä enemmän keskittymistä kohtaan kahdeksan eli niihin mahdollisiin muutoksiin. Se paljon lainaamani Taylorkin on joka toisessa haastattelussa maininnut asiasta ja kehui Barneveldia tekemistään muutoksista (tikat, sulat ym.), koska se on kuulemma ainoa keino millä tämä voi ykköspaikan saavuttaa. Muutoin tavoiteosuus on tyylikäs ja ehdottoman tarpeellinen.

Treeniohjeista minulla ei ole kompetenssia hirveästi kommentoida, mutta kuten aiemmin mainitsin, olisi kirja kenties voinut keskittyä enemmän henkiseen treenaamiseen ja mielikuvavoittamiseen. Tätä heittotreeniosuutta voisi taas käsitellä yhdessä sen valmentajakysymyksen kanssa. Sinänsä toki kaikki treenivinkit ovat hyviä. Toki kaipaisin tieteellisesti todistettua aineistoa siitä, auttaako juuri ennen kisoja kova treeni vai totaali tauko? Vai jokin välimuoto?

Kilpailutilanne on hyvä kappale. Tosin latteudet siitä, että tikka kulkee kun muut asiat ovat kunnossa tuntuu hivenen pakolliselta täytteeltä. Ennemminkin voisi keskittyä siihen, että miten suhtautua ulkopuolisiin tekijöihin, koska niitä aina joskus väistämättä tulee.

Osumatarkkuuden osalta jää epäselväksi lasketun osumatarkkuuden lähdeaineisto? Mikä oli tutkimuksen materiaali ja kuinka laaja tutkimus oli? Väitän tehotilastoja analysoimalla, että Mikon määrittelemä osumatarkkuus esimerkiksi liigajyrän osalle on liian hyvä.

Matematiikkaosuus on aihe, mistä väittelen Mikon kanssa muutoinkin mielellään. Mielestäni Mikko painottaa liikaa laskemiseen siltä pohjalta, että peli olisi ikään kuin pakko saada poikki kuudella tikalla esim. 302:sta tai muusta vastaavasta. Jos pelaaja on jäänyt niin paljon jälkeen, että on enää kuusi tikkaa aikaa moisen katkaisuun, on virhe tapahtunut jo legin alussa tai vastaavasti vastustaja heittää niin kovaa, ettei jakoa ole. Jos verrattaisiin 100 metrin juoksuun niin Mikko asettaa lukijan juoksemaan joka kerta Usain Boltia vastaan kun yksikään suomalainen ei ole vielä edes lähellä 10 sekunnin alitusta. Eli pitää saada peli ensin sille tasolle, missä ne 15 tikkaiset ja 18 tikkaiset (maksimimäärät) kattavat enemmistön legeistä (liigakeskareita lukiessamme havaitsemme suoraan, ettei näin tällä hetkellä ole) ja noihin yleensä riittää 9 ja 12 tikan lopetukset noin 300 kohdalta. Lisäksi Mikolta puuttuu tästäkin näytöt. Se, että Mikko itse vakaasti asiaan uskoo (”se on ainoa oikea haku, ilmiselvästi”) ei oikein riitä. Pitäisikö suorittaa koe? Laitetaan vaikka 10 pelaajaa lopettamaan jokin kinkkinen lukema vaikka 500 kertaa jääräpäisesti 20 kautta eli vasta setin vikalla tikalla saa lähteä hakemaan poikkasua ja sama porukka 500 kertaa ”ylilaskien”. Olen lähes 100% varma, että legit katkeavat nopeammin ensin mainitulla tavalla.

Hyvä yleisteos

Vaikka nyt olenkin kirjoittanut kohtuullisen kriittisesti Mikon teoksesta, ei se tarkoita sitä, ettenkö voisi suositella kirjaa kaikille niille, jotka haluavat määrätietoisesti parantaa omaa peliä ja joilla on todellisia tavoitteita – vaikka pieniäkin – lajin suhteen. Ehkä odotusarvoni vain nousi hiukan liiankin korkeaksi. Pidetään nyt jalat maassa ja todetaan kyseessä olevan erittäin hyvän kokonaisuuden. Kuitenkin.

Tapsakin aloitti jostain

Allekirjoittanut on ollut noin 15 vuotta kohtuullisen aktiivinen näissä dartsin hallinto ym. kuvioissa. Lajin parissa olen kuitenkin viihtynyt jo kauemmin eli yli 20 v. Ensimmäiset viikkokisat ja muut paikalliset kuviot hoituivat silkalla alkuinnostuksella, mutta siinä vaiheessa kun piti lähteä kiertämään kaunista Suomen maata erilaisten kisojen merkeissä vaadittiin jo innoittaja. Tällainen innoittaja löytyi Pyhtään Huutjärveltä ja hänen nimensä oli Timo Leppänen.

Silloin, juuri niinä kriittisinä vuosina, jolloin nuorelle miehelle olisi voinut pienellä tuurilla löytyä muitakin harrastuksia, kiersimme yhdessä useita kisoja. Tuosta ajasta on jäänyt monia muistoja, niin huumorimielessä kuin ennen kaikkea oppimismielessäkin.

Tulee mieleen Light Beer Cup, missä piti ehdottomasti vähintään voittaa parikisa. Siis vähintään voittaa, ellei peräti nolata Kexit ja muut sen aikaiset kärkipelaajat täydellisesti. Timpan mielestä vain Inter-Continentalin parkkihalli oli jotenkin ahdas ja hänpä siirteli pari autoa… Tuloksena revähtynyt reisilihas ja sitä kautta karvan verran heikommin menneet kisat. Imatran SM-parikisoissa opin Timolta yhden todella tärkeän asian: Finaalien väliin jättäminen on finaalipelaajien halveeraamista ja yhtä paha asia kuin kusisit finalistien takapihalle. Tuon jälkeen olen takuulla nähnyt kisoista useamman finaalin kuin ollut näkemättä!

Herra Leppänen oli toki ristiriitaisia ajatuksia herättänyt henkilö. Timo oli kohtuullisen heittotaitonsa lisäksi aina suuntautunut myös hallintopuoleen. Niinpä Timolle oli melkoisen kova kolaus kun hänelle ei koskaan sattunut Pymo-Tikan puheenjohtajuutta. Toinen kolaus Timolle tuli vuonna 1993 kun hän odotti mahdollisuutta tulla valituksi SDL:n hallitukseen. Tuohon aikaan oli vielä tapana valita yksi edustaja per piiri. Ei tullut Timo edes ehdotetuksi vaan kyseiseen pestiin lähti Ilmo Jäppinen. Mainittakoon, etten ole Elmosta ihan kauheasti kuullut sen koommin  ja kaksi vuotta myöhemmin hän ei ollut edes ehdolla.

Niinpä olin hyvin surullinen, kun männä viikolla sain tiedon Timon menehtymisestä. Lepää Timppa rauhassa!

Kuukauden knoppi

Luetellaanpa muutamia maita: Englanti, Skotlanti, Hollanti, Wales, Irlanti, Pohjois-Irlanti, Norja, Australia, Kreikka, Filippiinit, USA, Kanada, Uusi-Seelanti, Puola, Belgia, Liettua, Turkki, Japani, Malesia, Saksa, Ruotsi, Itävalta, Ranska, Tsekki, Slovakia ja Hong Kong. Eli miksi halusin luetella nämä 26 kpl maita? No, kun etsii maailmanliiton (WDF) miesten rankinglistalta suomalaisia törmää kaikkiin näihin maihin parhaan suomalaisen yläpuolelta. Se on synkkää. Tai vähintään se herättää ajatuksia siitä, missä nykyään mennään.